261. Eläinlääkärillä (ja haavakuvia)

Tai no eläinlääkäri oli meillä. Keskiviikkona siis. Ohjelmassa oli muutama jännittävä osio, kuten Reetun ruunaus, parit raspaukset ja Lissun ultra. Aika määrä hommaa, varsinkin kun oltiin Fannin kanssa kaksistaan assaroimassa. Ennen Jerinan tuloa ajattelin ottaa Reetusta viimeiset orhi-kuvat. Ihan vaan pari rakennekuvaa narun päästä ennen, kun mennään pesulle. No Reetu oli vähän erimieltä asiasta...Heti alkuunsa se koitti kiskoa itsensä irti. Siis kentällehän tullaan vain painelemaan irtona ja riehumaan. Sain kuitenkin pidettyä sen, vaikka olikin vain lyhyt riimunaru kourassa. Se rauhoittui hetkeksi ja sain muutaman kuvan. Kunnes se päätti taas koittaa häipyä. Nyt oli vielä kamerakin kädessä, joten poni sai itsensä vapautettua. Äkkiä portti kiinni ja kuvasin sitten riekkuvaa ponia. Naru tietty lepattaa hienosti kaikissa kuvissa mukana.

Kun poni viimein antoi kiinni, päästiin pesulle. Pesin sen kintut ja liotin hännästä mutapaakut pois. Pesin myös jalkovälin valmiiksi ja paketoin hännän pois tieltä. Kiltisti Reetu antoi kaikki pesut suorittaa. Tosin onhan sitä pesty tässä kesän aikana kerran jos toisen. Poni jäi odottelemaan siihen käytävälle ja hain myös yhden rokotuspotilaan valmiiksi hollille.

Jerinan tullessa Reetu sai rauhoitteen ja sen vaikuttamista odotellessa rokotettiin yksi kaveri. Reetu alkoi torkkua nopeaan, vaikka annos oli aika pieni. Sitten vuorossa oli jalkovälin pesu vielä betadinella ja puudutus. Hienosti se antoi tökkiä puudutusainettakin. Näissä tilanteissa huomaa kyllä hyvin omien kasvattien eri emälinjat. Lissusta lähtöisin olevat varsat ovat hyvin teräviä ja koittavat potkia rauhoituksesta huolimatta, vaikka ovat kevyempiä ja saavat isomman annoksen rauhoitetta. Snuttenista lähtöisin olevat taas ovat niin rauhallisia ja pienikin annos rauhoitetta saa ne ihan nukuksiin. Ennen varsinaista operaatiota se sai kuitenkin vielä toisen rauhoitteen ja kipulääkkeenkin jo valmiiksi. Hyvin oli puuduttunut eikä ponilla ilmekään värähtänyt leikellessä. Muista meillä tehdyistä ruunauksista poiketen Reetu reagoi siinä vaiheessa, kun puristimet laitettiin paikalleen ennen kivesten irroittamista.


Sillä välin, kun puristimet sulkivat piuhat ja suonet, raspattiin pojan hampaat. Eipä siellä paljoa tekemistä ollut, mutta pikkuhiljaa tutustuu siihenkin. Sudenhampaat siellä oli myös molemmilla puolin. Aika isotkin. Niitä ei kuitenkaan alettu kotioloissa poistamaan. Yhden kerran meillä on kotona sudenhampaat poistettu. Siihen meni melkein tunti, kun klinikalla homma hoituu muutamassa minuutissa. Jollain toisella eläinlääkärillä voisi olla hommaan soveltuvammat välineet, mutta ollaan suosiolla käyty klinikalla. Rokotuksenkin Reetu sai vielä samaan väliin. On sitten paremmassa rytmissä uutta kotia ajatellen. Kun pihdit saatiin pois ja haaroväli letkutettua, poni pääsi selviämään karsinaan. Illalla, kun otin ponin karsinasta pesulle, kuului ekalla askeleella PLÖTS. Haavasta tipahti mun nyrkin kokoinen verihyytymä! Näitä ei oo ennen tullut, joten vähän kauhistutti. Mutta hyvähän se oli, ettei se hyytymä jäänyt haavaan sisään. Vähän haava jäi valuttamaan verta, mutta ei niin paljoa, että pitäisi huolestua. (toim. huom. Aamulla poni oli hyvin reipas ja pirteä)

Seuraavaksi tsekattiin Kaijan ja Tarmon hampaat. Molemmilla oli piikkejä. Tarmolla vähemmän ja Kaijalla enemmän. Kaijalta löytyi myös oikealta sudenhammas. Sen poisto saa odottaa varsomisen jälkeen. Kaija ja Rose voi tehdä kimppareissun sudenhampaan poistoon klinikalle. Tarmo pysyi rauhoituksesta huolimatta ihan virkkuna. Antoi tehdä homman nätisti, mutta ei todellakaan ollut unessa. Alkaakohan se aikuistua, kun on ollut niin viisas. Se jäi Reetun kaveriksi karsinaan loppupäiväksi eikä edes möyrynnyt siellä, vaikka pesarille tuli muita hevosia. Ehkä se haistoi mitä oli tehty ja päätti olla ihan hiljaa, ettei samaa tehdä hänellekin.

Lissun ultra jännitti ehkä eniten. Kohtu tuntui samalta eikä ultrassa näkynyt edelleenkään mitään. Kyllä se on vaan uskottava, tyhjä mikä tyhjä. Taitaa muorilla olla varsaluku sitten täynnä. Odotettavisshan tämä oli, mutta pettymys on silti suuri. Olisin niin kovin halunnut siitä vielä tammavarsan, hienon tammavarsan! Se iski tajuntaan aika kovin. Tässäkö tämä nyt oli? Mulle ei jäänyt mun elämäni hevosesta tammalinjan jatkajaa. Osittain oma vika, kun myin Minnin, mutta se ei ollut sitä mitä haen. Onhan mulla Tarmo viemässä Lissun ominaisuuksia seuraaville polville, mutta olisin halunnut myös sen tamman. Pitäisiköhän kysyä, jos saisin tehdä tilausvarsan Lissun ekasta varsasta. Tietty sekin olisi orivarsa, kuten Minninkin varsa.

Tässä nousee mieleen väkisin myös toinen, vielä isompi kysymys. Pitäisikö Lissu laittaa pois. Se on hyvässä kunnossa, ei kipuja, ei ongelmia. Säännöllistä käyttöä se ei enää kestä, mutta lapset tykkää sitä ratsastaa. Se toimii laumassa, on hyvä vetoapu maastoilevalle nuorisolle ja on kaikin tavoin vaivaton. Ei siis mitään syytä laittaa sitä pois. Mutta. Tämä on  mun työtä, mun pitää elää tällä. Siinä ei oikein "hyödyttömille" poneille olisi sijaa. Yksi varsa on myymättä ja kesällä tulee kaksi lisää. Jostain on pakko luopua. Yrittäjänä ei ole mitään järkeä, että 17 hevosen laumasta yhdeksän on omia. Varsinkaan kun kysessä ei ole ratsastuskoulu. Koko ajan kituutetaan jaksamisen ja toimeentulemisen rajoilla. Siinä yksikin poni vähemmän merkitsee paljon. Ainakin, jos tilalle saa oikean maksavan asiakkaan. Tuntuu se silti niin petturimaiselta 14 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen, jos nyt päädyn laittamaan "terveen" ponin pois. Ehkä en ole siihen vielä valmis. Olisi helpompaa, kun se olisi oikeasti sairas, lääkityksellä tai jotain. Mutta ei. Ponissa ei ole muuta vikaa, kuin että se syö, vie tilaa ja aikaa. Tänäänkin meinasi itku tulla, kun katsoin kuinka se laukkasi kentällä 7-vuotiaan kuskinsa kanssa. Todennäköisesti tämä talvi ja ensi kesä mennään näin, mutta sitten on pakko alkaa tehdä päätöksiä, jos oma jaksaminen on kovilla. Vanhaa ponia en halua myöskään antaa enää eteenpäin. Se on ansainnut olla loppuun asti kotona, oli se sitten ennemmin tai myöhemmin.