283. Blogihaaste

Jonkun verran on tullut viime aikoina seurattua blogiportaaleja, Hippolaa ja Blogitallia. Ei mitenkään superaktiivisesti, mutta välillä sieltä nousee hyviä ideoita omaankin kirjoittamiseen. Päätin tehdä yhden blogitallin haasteen, kun aihe oli sellainen, josta voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan. Haasteen voi tehdä jokainen ja linkittämällä sen blogitalliin osallistuu BOT-kaulahuivin arvontaan. Ohjeet täällä.

Mikä rakkaassa eläimessä on parasta? Onko suosikkisi oma ponisi, tallin kiltein tuntihevonen vai kenties koirasi? Kerro postauksessasi miksi juuri hän on viennyt sydämesi.

Ensin piti tietysti miettiä, mikä kolmesta ponista olisi juuri se kaikkein paras. Yhden kanssa olen oikeasti päässyt eteenpäin, kehittynyt ja saavuttanutkin niitä oikeita fiiliksiä. Yksi on alusta asti itse tehty ja se missä pisteessä ollaan nyt, on aina ollut suuri haave ja unelma. Mutta se yksi ja ainoa on syy kaikkeen tähän. Rotuvalintaan, ylipäätään kasvatukseen, kilpailemiseen, näyttelyihin, ihan kaikkeen.

Elämäni Hevonen ARAMARA ELIZA ja mikä siinä on parasta.

Lissu 2009, vierellään orivarsa Ohana Domhnall Dash (kuva: Kaisa Kukkanen)

Lissu on siis ensimmäinen oma ponini ja se on antanut mulle ihan käsittämättömän paljon. Yhteistä taivalta meillä on Lissun kanssa takana 17 vuotta, joista tänä keväänä tulee täyteen 13 mun omistuksessa. Alussa oli hankalaa, kun poni oli hyvin raaka ja herkkä. Hyvä yhdistelmä nuoren ja kokemattoman ponitytön kanssa. Mutta kun homma alkoi toimia ja luotto pelata molemmin puolin. Sellaista asiaa ei ollutkaan mihin me ei olisi uskallettu lähteä. Lissun parhaita ominaisuuksia on ehdottomasti monipuolisuus ja luotettavuus, itsevarmuus ja miellyttämishalu.

meidän viimeiset kisat

Meidän päälaji oli aikanaan rataesteet. Lissun kanssa oli aina varma olo hypätessä. Se tiesi mitä piti tehdä ja se todella halusi tehdä. Piti vain näyttää mihin mennään. Se oli tarkka jaloistaan, ei kytännyt erikoisempiakaan esteitä, kääntyi pennin päällä ja meni kovaa. Koulupuoli ei ollut meidän vahvuuksia;mutta tottakai sitäkin treenattiin. Kenttääkin mentiin pari starttia ilman mitään maastoestetreenejä. Mutta Lissuun voi luottaa, kaikki maastoesteetkin se meni aina kyselemättä. Me oltiin myös mukana länkkäri-treeneissä, joissa poni oli ihan elementissään. Kesäleirejä vetäessä Lissu toimi vikellyksessä lapsilla. Sillä on niin tasaiset liikkeet eikä se hätkähdä mistään. Itsekseen treenatessa pystyin jopa seisomaan selässä ponin laukatessa ympyrällä ilman juoksuttajaa. Se vain säilytti tasaisen laukan ja pysyi ympyrällä. Lissu toimi kärryjen ja reen edessäkin.

80 cm voitto ja 100 cm 4. sija

Parhaimmillaan se oli maastossa. Kelillä kuin kelillä lähdettiin metsiin, yleensä ilman satulaa. Se ei kytännyt mörköjä, eikä kyttää edelleenkään. Laukatessa se meni niin lujaa, että isommatkin hevoset jäi taakse ja aina kun pyysi, se lisäsi vauhtia. Samanlaista luottamusta en ole saavuttanut yhdenkään toisen hevosen kanssa. Edelleen Lissun kanssa voi lähteä ilman satulaa maastoilemaan. Viime kesänä etsin sen kanssa ilman satulaa ja riimulla vieraassa umpimetsässä meidän säikähtänyttä koiraa. Ja pari kesää sitten koitin saalistaa sen kanssa varsaa, joka ei päästänyt laitumella ihmistä lähelleen. Ilman varusteita. Vauhtia siinä olisi edelleen enemmän kuin tarpeeksi eikä se ymmärrä olevansa jo vanha ja hieman raihnainen. Kentällä Peppikin ratsastaa sitä sujuvasti ilman satulaa kaikissa askellajeissa.

Kaksi vuotta sitten olen viimeksi ratsastanut ponilla kunnolla

Pepin kanssa kaksi vuotta sitten

Aktiivisen kisaamisen ja työskentelyn jälkeen se on ollut kaikkia odotuksia parempi myös näyttelykehissä. Vuoden 2003 jälkeen se on palkittu joka kerta I-palkinnolla ja parhaita saavutuksia on 2008 Vermon Poninäyttelyssä parhaan connemaran titteli ja 2012 connemaranäyttelyn paras poni. Ja voittihan se vielä ratsastusluokkansakin 2012 Pepin (silloin 6-v.) kanssa. Se on ollut myös erinomainen emä ja hoitanut jokaisen varsansa esimerkillisesti. Sen varsoissa ei ehkä rakenteellisesti ole sitä samaa mitä emässään. Jälkeläisryhmssäkin kerran ollut arvosteluna, että ei jätä niin hyviä jälkeläisiä mitä itse on. Ne tuomarit eivät tunnekaan niitä jälkeläisiä. Niillä on se sama itsevarmuus ja työskentelymotivaatio. Varsinkin nämä kolme viimeistä poikaansa, niiden ilmeestä paistaa se sama lempeys ja itsevarmuus. Niiden ei tarvitse tuoda itseään esille, ne tietävät olevansa hyviä.

Meidän yhteinen taival alkaa olla loppupuolella. Tamma on hyvässä kunnossa, mutta ikää on nyt sitten 25-vuotta eikä sen jalat enää paremmiksi tule. Se ei onnu normaalisti, mutta useamman päivän reippaampaan ratsastukseen jalat reagoi kyllä. Vaikeita päätöksiä on siis edessä, koska saattaa elämäsä hevonen viimeiselle matkalle. Lissu on antanut mulle niin paljon, ettei yksikään hevonen tule koskaan antamaan. Sitä samaa luottoa en varmaan myöskään tule toisen kanssa löytämään. Jo ihan siitä syystä, että en vain ehdi tässä elämäntilanteessa luoda samanlaista suhdetta poneihini kuin Lissuun aikanaan.

Lissu 24-vuotiaana Rotunäyttelyssä