157. Kuin huumetta...

Valmentautuminen.

Eilen oli vuorossa Annan estevalmennus. Pitkästä aikaa menin Minnillä, viime kerta oli joskus keväällä. Ponilla oli mukavasti virtaaja se liikkui koko ajan hyvin pohkeen edessä. Muoto saisi olla tasaisempi edelleen, mutta eteenpäinpyrkimys on parantunut paljon. Hypyt oli oikein hyviä ja se eteni hyvin esteille. Jumppasarjalla sitä joutui ratsastamaan aika vahvasti eteen, jotta askelpituus riitti. Ainoastaan kahden "sokeripalan" päälle viritetty puomi (jossa estepressu) oli Minnistä epäilyttävä. Korkeutta varmaan n. 90-95 cm. Meinattiin jo luovuttaa, kun ei radalla suostunut siitä menemään ennen kuin se oli laskettu pienemmäksi. Lopuksi kokeiltiin kuitenkin vielä, ensin kerran matalana ja sen jälkeen korkeampana. Ja se meni yli. Täysin epäröimättä. Poni hyppää hienosti, mutta itseluottamuksen kanssa on vielä työtä. Edelleen lähes vuoden takainen moka kummittelee, vaikka edistystä onkin tapahtunut valtavasti. Olen nyt miettinyt, että ratsastaisin Minniä nyt vielä ensi kauden eteenpäin ja katsotaan mikä on tilanne sitten. Haluaisin, että ponilla olisi mahdollisuus näyttää mihin se pystyy. Ei siitä kansallisen tason kisatykkiä varmaan koskaan tule, mutta siitä voi tulla vielä paljon parempi kuin mitä se on nyt. Nälkä kasvaa syödessä...Nyt haluaisin käydä Minninkin kanssa aktiivisesti valmennuksissa, sekä koulu että este.

Päivällä Minni kävi läpi muuttumislekin. Klippasin sen ja tukkakin lyheni ratsumalliseksi. Lisäksi Agrista tarttui mukaan -50% -korista uusi satulahuopakin matkaan. Harmi, ettei tullut otettua ennen ja jälkeen kuvia. Tarkoitus oli klipata se silleen reippaasti, jotta ehtisin ajella myös Rosen, kun silläkin on jo yhdesta klippauksesta huolimatta ihan mammuttikarva. Mutta eipä taas(kaan) menny niin kuin elokuvissa... Minni meinas saada halvauksen, kun klipperi pärähti käymään. Meidän kone on vielä tosi hiljainen. Totuttamaan siis ensin. Kone suristen rapsuttelin kauhistunutta ponia kunnes se rentoutui. Alkuun se hyppi pystyyn ja potki tosi terävästi takakintuilla samalla kun silmät pyöri hedelmäpeliä päässä. Aikansa kauhisteltuaan sain rapsutella rauhassa joka paikan. Sitten uusi järkytys, klipperi tuli lähemmäs. Joka kosketuksesta koneen kanssa säpsähti kunnolla. Lopulta sieti myös surisevalla klipperillä silittelyn. Siitä jatkoin karvojen ajeluun. Lopulta antoi ajaa nätisti. Niska, pää, kainalot ja ryntäät oli jännittävimmät kohdat. Kyllä sitä turkkia olikin. Puolessa välissä kylkeä puhdistin koneen. Ja kuinka kamalaa olikaan, kun se käynnistyi uudelleen...Uusi siedätys, nyt onneksi jo nopeammin. Ihan nätisti antoi sitten jopa reidet ja mahanalusen ajaa. Tein sille loimiklippauksen. Sen olen todennut parhaaksi versioksi kylmään talliin ja maneesittomiin kotioloihin. Toinen kylki vaati jälleen uuden totutuksen, mutta siitäkin selvittiin hengissä molemmat. Yllättävän tasaista jälkeä tuli, vaikka poni oli alkuun aivan kauhuissaan. Pään ja ryntäiden siistimistä varten laitoin Minnille pumpulitollot korviin. Ja avot! Poni antoi ajaa päänkin tosta noin vaan. Miks en tajunnut sitä tuntia aikaisemmin...No ensi kerralla viisaampana. Nyt mammutti näyttää aika paljon katu-uskottavammalta. Valkussakin kaikki kyseli, mikäs poni mulla on. Ja Minni on siis osallistunut joka Annan valkkuun koko kesän ajan.

Tehdään tästä ennen-kuva (kuva: Linda Määttänen)

Nyt saa sitten painia itsensä kanssa, että mihin valkkuihin osallistuu ja millä ponilla. Ekun kanssa haluaisin treenata ainakin kotona. Tarmon kanssa haluan myös käydä valkuissa, jotta edistystä tapahtuisi enkä pääse tekemään isoja mokia sen kanssa. Myös Minnin kohdalla olis tärkeää käydä valvovan silmän alla ratsastamassa. Ilman hyvää valmennusta sitä jää vaan junnaamaan paikallaan tai ainakin kehitys on huomattavasti hitaampaa. On niin helppo laiskotella yksin treenatessa, vähän tulee hiki, niin kävellään tai ei treenata niitä vaikeita juttuja, kun on paljon kivampi mennä siitä jo valmiiksi helppoja asioita. Ilman valmentajaa mukavuusalueelta tulee poistuttua aika harvoin. Edelleen olen myös hirvittävän laiska kotitreenaaja. Ratsastan vain pakolliset (asiakkaat) ja omat jäävät menemättä, kun aina on jotain. Valmennuksissa saan sitä "omaa aikaa" ja treenata omia poneja. Ne on niitä ainoita hetkiä, jotka lasken omaksi harrastamiseksi. Muuten tämä alkaa olla hyvin pitkälti työtä. Nyt sitten tarttis saada myös Peppiä mukaan valmennuksiin. Pikkuhiljaa alkaa tökkiä tämä äiti-tytär-treenisuhde. Keskittyminen ei ole ihan niin hyvä kuin voisi olla ja äidille voi aina sanoa vastaan.

Valmennukset (ja kisat) ovat tämän touhun suola mun kohdalla ja selvästi ne motivoivat Peppiäkin ihan erilailla, kuin itsenäinen harrastaminen. Mutta, iso MUTTA. Raha. Valmentautuminen on kallista, kahden valmentautuminen vielä kalliimpaa ja erityisen kallista siitä tulee, kun toinen haluaa valmentautua kahdella/kolmella ponilla (tai molemmat, jos tarkkoja ollaan, Peppi haluaa treenata myös Lillillä). Nyt on onneksi ollut jonkun verran tunteja itsellä pidettävänä ja ratsutettaviakin on ollut hyvin, vaikkei kotona asukaan nyt yhtään. Silti joutuu joka kerta miettimään ja pohtimaan kuka menee ja millä menee. Tarttis vissiin alkaa lottoamaan tai ryöstää pankki tai jotain...Peppi voisi kirjoittaa vaikka Joulupukille. Lelujen sijaan Annan estevalmennuksia. Eikös se olisi sitä kestävää kehitystä ja kotimaisten palvelujen kannattamista parhaimmillaan??? Tähän treenaamiseen jää niin koukkuun. Fiilis yhden hyvin menneen valmennuksen jälkeen pelastaa koko viikon p*skaa. Mitä enemmän kehitty sitä enemmän haluaa kehittyä. Haluaiskohan joku alkaa sponsoroida tällaista ponitätiä ja sen halua kehittyä...