306. Kisoihin(ko)

Ennen viime viikonlopun koulukisoja heräsi taas mietteitä kisoihin lähdön ja luokkavalinnan suhteen. Koska nuoren voi viedä ekaa kertaa kisoihin, mihin luokkaan mennään ja milloin voi alkaa miettiä tason nostoa. 1-tason kisat on mielestäni harjoittelua, joihin voi lähteä harjoittelamaan vieraassa paikassa käymistä, erilaisten esteiden/kouluaitojen katselua ja vieraiden hevosten kanssa liikkumista. Lisäsi tulee tietysti matkustaminen. 2-tasolla ja siitä ylöspäin sitten ajatuksena on enemmän itse kisaaminen.

Mulla kun on tapana lähteä maailmalle melko pian kun hallintalaitteet toimii suht varmasti ja ratsu tuntuu siltä, että en aiheuta sen kanssa vaaratilanteita ratsulle, itselle tai kanssakilpailijoille. Ei sen niin väliä, vaikka muoto ei ole vielä ihan tasainen tai laukka ei nouse joka kerta kuin napista. Tässä vuosien varrella on tullut sen verran monta kisarataa mentyä, että en jännitä näitä tilanteita enkä ota paineita. Se tietysti helpottaa ratsunkin rennoksi saamista. Tottakai tavoitteena on saada siisti ja ehjä suoritus. Pitäähän sitä kyetä samalla näyttämään oman osaamisensa taso ja ennen kaikkea saada kokemattomalle ratsulle mukava kokemus vieraasta tilanteesta. Radan aikanakin pyrin kehumaan oikeista asioista. Prosenteilla ei juurikaan ole merkitystä, vaan hyvä mieli on tärkein.

Hevosen taitojen kehittyessä lähden mielelläni myös etenemään luokissa. Kun seuraavan tason kuviot sujuu, voidaan aloittaa niiden treenaminen jo pikkukisoissakin. Edelleenkään en hae täydellistä suoritusta, vaan lähinnä kisoissa on mahdollisuus testata kuinka kuviot sujuvat peräkkäin. Paperin saatuaan radan jälkeen tietää ainakin mitä treenata ensi kerralla.

Tiedän paljon ratsastajia ja valmentajia, jotka hiovat kuvioita viimeiseen asti eikä niitä lähdetä julkisesti esittämään ennen kuin ne varmasti sujuvat. Mutta tekeekö silloin itselleen turhia paineita? Kilpailutilanne on aina eri kuin kotona tai valmentajan silmien alla. Hevonen voikin olla lähes toimintakyvytön vieraassa tilanteessa ja pettymys onkin suuri, kun viimeiseen asti hiottu kuvio ei onnistukaan. Varsinkin nuoren ja kokemattoman hevosen kanssa uusi tilanne voi olla todella jännittävä. Mielummin lähden vähän raaemmalla hevosella täysin ilman paineita hakemaan kokemusta, kuin suorittamaan tosissani ja saalistamaan ruusukkeita. Voi olla tyytyväinen suoritukseen, jos hevonen on mennyt tuomaripäätyyn ja pysynyt valkoisten aitojen sisällä. Kun tavoitteet on riittävän matalalla, onnistuminen ja hyvä mieli on paljon todennäköisempää.

Kyrahan on sanonut, ettei kannata lähteä kisaamaan, jos ei lähde voittamaan. Kyllähän se voiton tavoittelu laittaa tsemppaamaan ja tuo harjoitteluun ihan erilaista motivaatiota. Kyllä sitä itsekin alkaa haaveilla tuloksista ja pärjäämisestä, jos kisaa pidempään yhdellä ratsulla. Mulla on kuitenkin hevoset vaihtuneet aina silloin, kun homma alkaa sujua ja tulosta voisi odottaa. Mutta tämä sopii hyvin. Ei kovia paineita, ei tiivistä treenaamista hampaat irvessä. Olen todella tavoitteellinen omassa ratsastuksessani eikä ilman valmennuksia ja kisoja ratsastaminenkaan juuri kiinnosta. Mutta ne huikeat hetket, kun nuori poni oppii kokoamaan laukkaa tai tekemään sujuvia siirtymisiä.

Onhan se tavallaan vähän huonoakin mainosta omalle työlle käydä raaoilla hevosilla ihmisten ilmoilla. Tällä alalla pitää olla esillä ja käydä kisoissa, jotta mahdolliset asiakkaat näkee mun tyylin ratsastaa ja toimia hevosten kanssa. Hyvät ja onnistuneet suoritukset tietysti olisivat toivottavia, mutta kun hevosten kanssa kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelit. Musta on hyvä näyttää myös kuinka ratkaisee mahdolliset jännittävät tilanteet ja kuinka pystyy hevosta niissä auttamaan. Aika harva  käy mun työskentelyä täällä kotona katsomassa. Jos mä odottaisin valmista ja treenaisin kaikki kuviot loppuun asti, niin enhän mä pääsisi kisoihin asti lainkaan.

Estepuolellakin lähdetään rohkeasti kisaamaan pikkuluokkia, kun kaasu, jarru ja ratti toimii. Korkeuksien nostossa ei kuitenkaan hätiköidä, vaan pidetään meno ennemmin vähän helppona kuin liian vaikeana. Liian korkeilla esteillä hevosen itseluottamusta saa syötyä helposti. Pienillä korkeuksilla voi yhtä hyvin harjoitella ratojen sujuvuutta ja teiden ratsastamista. Kun ne sujuu esteiden nousukin on helpompaa. 

Ehkä mun suhtautuminen kisoja kohtaan on liian leppoisaa, mutta mulle riittää, että olen itse tyytyväinen ja hevonen saa hyviä kokemuksia. Vaikka ratsastaminen on usein ihan työtä, niin kisaaminen on aina harrastamista ja tykkään haastaa itseäni vaikken voittoa lähdekään tavoittelemaan. Ehkä asenne olisi erilainen, jos alla olisi oikea kilpahevonen, jonka kanssa hioisi yksityiskohtia ja tavoitteena olisi pärjätä. Toisaalta silloin myös pettymykset olisi isompia.